torstai 28. marraskuuta 2013

Caykalla turkkilaisen banaaniviljelijän kodissa

Kaunis ja lämmin ilma houkutteli taas kävelylle. Lähdimme Mahmutlarissa hautausmaan itäiseltä puolelta kohti vuoria. Kun on tunti noustu, päätämme kokeilla banaaniviljelmien läpi kulkevia teitä, jospa hyvinkin joku menisi Kesteliin. Aina joku tulee vastaan tai istuu pihallaan ja neuvoo vaan menemään eteenpäin. Tie on auton mentävä ja hiljainen, puutarhojen läpi kulkeva.
 
Yhdellä pihalla ollaan heti vastassa banaaneilla ja pyydetään teelle sanovat että haluaisivat jutella ja olla ystävällisiä. Menemme pieneen olohuoneeseen, jätettyämme kengät ulos. Yritämme kovasti kehua kaikkea näkemäämme sekä saksaksi että englanniksi.

Olohuone ei ole suuri; kaksi senkkiä, kaksi suurta nojatuolia,kaksi sohvaa seinänviertä pitkin, villamatto seinästä seinään. Esittäydytään ja rouva tuo pöydän eteemme, siinä 4 lasista teekuppia, sokeria ja vohvelikeksejä. Isäntä osoittautuu sokeaksi, hänellä on mennyt luoti pään läpi, ja se on vienyt näön. Kertovat että heillä on neljä lasta; vanhin tytär on kampaaja Mahmutlarissa, myös vanhin poika töissä kaupungissa. Ymmärrämme ihan hyvin isännän puhetta. Puhelinkin soi välillä, mutta puhelu loppu nopeasti, kun on vieraita Finlandiasta.

Kyselevät meidän lasten ja lastenlasten lukumäärää, asummeko omassa talossa ja montako huonetta meillä on. Isäntä on tyytyväinen elämäänsä, kun hänellä on hyvä vaimo. Ja olihan heidän puutarhalla kokoa;  1100 banaanipuuta ja keväällä  sokea isäntä istuttaa 200 lisää, ja uutta kaksikerroksista taloa rakennetaan parhaillaan. Saamme lahjaksi mandariineja ja pikku banaaneja, jotka eivät sisällä" lääkettä" kuten Chiquita banaanit. Kiitosten jälkeen gyle-gyle tervehdys, käden heilautukset ja lähdemme kohti Mahmutlaria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti